Neuromoninaisuus-liikkeestä löytyy lyhyt tietoisku täältä. Neuromoninaisuus haastaa neuronormatiivisuutta, mikä on lähtökohtana ollut vallalla kuntoutustyössä pitkään. Neuronormatiivisuudessa arvotetaan erilaisia tapoja toimia neuronormatiivisen linssin kautta, usein niin, että neuronormatiivisuus nähdään tavoiteltavana ja hyvänä asiana. Autismikuntoutuksesta tästä löytyy monta esimerkkiä, kuten katsekontaktin merkityksen korostaminen vuorovaikutuksessa, pyrkimys vähentää tai eliminoida stimmaus kokonaan, tai vaade sopeutua ympäristön aistikuormaan. Minkälaisista merkeistä voit tunnistaa neuromoninaisuuden kunnioittamisen ja sitä vahvistavana kuntouttajan?

Seuraavassa on muutamia esimerkkejä. Ensimmäinen askel neuromoninaisuutta kunnioittavassa ja vahvistavassa kuntoutustyössä silloin, kun kuntouttaja on neuronormatiivinen, on oman neuronormatiivisuutensa tunnistaminen. Seuraava askel on neuronormatiivisuuden vaateen ja arvottamisen kyseenalaistaminen. Tämän lisäksi kuntouttajan on hyvä olla tietoinen omasta neuronormatiivisuudesta hänelle seuraavista etuoikeuksista. Omalla kohdallani ne ovat muun muassa seuraavia (kaikilla neuromoninaisilla ei ole näitä ongelmia luonnollisesti ole, tässä kuitenkin muutamia yleisimpiä vaikeuksia, joita neuromoninaiset henkilöt kohtaavat):

• Voin toimia suhteellisen luottavaisin mielin erilaisissa ympäristöissä ilman, että minun täytyy pelätä tai tehdä suunnitelmaa aistikuormituksen varalle
• Neuronormatiivisissa työyhteisöissä pystyn pääsääntöisesti tulkitsemaan ja ymmärtämään oikein myös sanatonta viestintää
• En tarvitse kommunikoidakseni vaihtoehtoisia kommunikaatiotapoja tai apuvälineitä
• Pystyn työskentelemään pääsääntöisesti täysiä työpäiviä ilman, että minun tarvitsee varata työpäiväni sisälle ylimääräisiä taukoja palautuakseni esimerkiksi sosiaalisen vuorovaikutuksen aiheuttamasta kuormituksesta
• Voin tehdä minulle mieluisia ja palauttavia asioita julkisesti ilman, että herätän huomiota (vrt. stimmaaminen)

Sanon tämän vielä kerran; mikäli kuntouttaja ei ole tietoinen omasta neuronormatiivisuudestaan ja sen suomista etuoikeuksista, on mahdotonta työskennellä neuromoninaisuutta vahvistavasti. Toinen tärkeä asia on se, että kuntouttajalla on häiriö- ja oirekeskeisen näkökulman sijaan neuromoninaisuutta ymmärtävä ja arvostava viitekehys. Näiden kahden tekijän kautta mahdollistuu neuromoninaisuutta vahvistavat kuntoutuskäytänteet. Miltä ne näyttävät käytännössä? Esimerkiksi tältä.

• Tasavertaisuus ja kunnioitus; asiakkaat nähdään tasavertaisina toimijoina ja arvokkaana osana yhteisöjä, samanlaisilla oikeuksilla osallisuuteen yhteiskunnan eri osa-alueilla kuin neuronormatiivisetkin henkilöt
• Neuromoninaisuuden kunnioittaminen; kuntouttaja ei harjoita tai vaadi asiakasta käyttäytymään neuronormatiivisesti. Kuntouttaja tiedostaa myös maskaamisen riskit, ja osaa arvioida maskaamisen riskiä yhdessä asiakkaan ja hänen lähi-ihmistensä kanssa. Asiakkaalta ei odoteta, eikä hänelle opeteta neuronormatiivisia sosiaalisia taitoja. Kuntouttajan tehtävänä on ymmärtää empatiakuilu ilmiönä, ja tarkkailla ettei itse sorru siihen.
• Asiakaskeskeinen työskentely; interventiot suunnitellaan yhdessä asiakkaan kanssa, ja toteutetaan hänen hyväksymällään tavalla. Tavoiteasettelussa ollaan tarkkoja siinä, ettei niihin pääse ujuttautumaan turhaa neuronormatiivisuutta. Asiakas asettaa hänelle merkitykselliset tavoitteet, kuntouttaja etsii yhdessä asiakkaan kanssa työkaluja niiden saavuttamiseksi
• Aistiesteettömyys; terapiavastaanotoilla pyritään mahdollisimman muokkautuviin ympäristöihin niin, että tiloja voidaan muokata mahdollisimman (aisti)esteettömiksi. Yleisiä keinoja ovat säädettävät valaisut, sekä mahdollisuus vaikuttaa ympäristön hälyisyyteen esim. mahdollistamalla tiloihin useamman pienemmän odotustilan yhden ison (ja yleensä ruuhkaisen) sijaan.
• Kommunikaatio; kaikkia kommunikaatiokeinoja kunnioitetaan, eikä puhumalla kommunikointia aseteta automaattisesti ”parhaaksi pitkänajan” tavoitteeksi. Terapeutti hallitsee ja on halukas perehtymään ja käyttämään vaihtoehtoisia kommunikaatiotapoja ja kommunikaation apuvälineitä.
• Itsetunnon ja itsenäisyyden vahvistaminen; kuntouttaja vahvistaa asiakkaan itsetuntoa ilman tarvetta muuttaa asiakasta. Kuntoutuksessa keskitytään asiakkaan voimavaroihin ja työskennellään niiden kautta.
• Omista oikeuksista kiinnipitäminen; asiakasta ohjataan ja rohkaistaan ilmaisemaan omia halujaan ja tarpeitaan. Tottelevaisuus ei ole terapian tavoite. Tämän sijaan asiakasta autetaan tunnistamaan omia tarpeitaan ja toiveitaan, sekä ilmaisemaan niitä.
• Kollegiaalinen yhteistyö neuromoninaisten henkilöiden kanssa; kuntouttaja tekee yhteistyötä neuromoninaisten henkilöiden kanssa kollegiaalisesti, ja pyrkii aktiivisesti oppimaan ja kehittämään taitojaan yhteistyössä neuromoninaisten ammattilaisten, asiakkaiden ja heidän lähi-ihmistensä kanssa. Kuntouttaja seuraa aktiivisesti keskustelua ja neuromoninaisuuden paradigman kehittymistä.