Yksi näkökulma, millä terapeuttien työn kuormittavuutta on selitetty, on ns. container-funktio. Siinä terapeutin ajatellaan olevan eräänlainen säiliö, johon terapeutti voi ottaa asiakkaalta kivuliaita kokemuksia, ajatuksia ja muistoja, ja kantaa niitä hetken asiakkaan puolesta. Toisen määritelmän mukaan container-funktiossa on kyse siitä, että vuorovaikutussuhteessa ihmiset kantavat osia toisistaan mukanaan, ja näitä asioita työstämällä ja palauttamalla voidaan tukea ihmisten kasvua ja kehitystä. Toisin sanoen taitoa ottaa vastaan asiakkaan monenlaisia mielensisältöjä, sisällyttää niitä omaan mieleen ja palauttaa niitä asiakkaalle helpommin siedettävässä muodossa. Usein terapiakielessä ilmiötä näkee glorifioitavan, ja samalla terapiatyöhön liittyvä mystisyys lisääntyy. Oma kokemukseni työn ulkopuolella on se, että totta kai asiakkaat ja heidän tarinansa kulkevat mukanani myös vapaa-ajalla. Ne eivät kuitenkaan ole mielessäni aktiivisena, vaan asiakas saattaa tulla mieleen esimerkiksi jostain TV-ohjelmasta, josta on puhuttu, tai vaikka kirjasta, josta asiakas on puhunut. Siinä hetkessä en kuitenkaan tunne kantavani mitään painavaa säiliötä asiakkaan puolesta, lähinnä muistan mitä asiakas on johonkin arkipäiväiseen asiaan, terapian ulkopuolelta, kommentoinut.

Miksi en sitten kanna mukanani säiliötä? Koska oman kokemukseni mukaan terapiatapaamisella ei ole läsnä mitään säiliötä, jota mahdollisesti täytetään, ja jota minun sitten pitäisi kantaa mukanani. Tai edes jättää vastaanotolle odottamaan seuraavaa tapaamista. Oma kokemukseni on, että luottamuksellisessa terapiasuhteessa vuorovaikutuksessa elää erilaisia tunteita ja vireystiloja, ja ne resonoivat terapeutin ja asiakkaan välille muodostaen siihen eräänlaisen näkymättömän kentän tai kuplan, jonne asiakas ja terapeutti hetkeksi sukeltavat. Meri Lähteenoksan koulutuksessa törmäsin termiin polyvagaalikenttä, mikä kuvaa kokemustani hyvin. Polyvagaalikenttä-termissä yhdistyvät Borgesin polyvagaaliteoria Merin kehittämään stressiprofiiliin, josta löydät lisää tietoa täältä.

Terapiatyön alussa, ensimmäisillä tapaamisilla, asiakas tulee yleensä tapaamisiin hieman ”keltaisilla”, ja terapeuttinakin oma tilani on siellä vihreällä, mutta lähellä keltaista, tai sen rajamailla. Kun yhteistyösuhde ja luottamus alkaa rakentua, on minun terapeuttina lähtökohtaisesti helppoa olla ”vahvasti vihreällä”, kun asiakas tulee tapaamiseen. Suhteen syventyessä asiakkailla ei myöskään ole enää tarvetta peitellä kokemuksiaan, vaan he uskaltavat tulla tapaamiseen juuri niin ”sinisenä tai punaisena”, kuin heidän kokemuksensa on. Sitten tulee se hetki, kun Magic Happens. Asiakas istuu paikoilleen, ja polyvagaalikenttä joko loimuaa punaisena, tai on raskas tummista sinisen sävyistä. Sen jälkeen minä terapeuttina alan tuomaan polyvagaalikenttään vihreän sävyjä, usein kuuntelemalla ja validoimalla asiakkaan kokemuksia. Kun kenttä on enemmän vihreällä, voidaan siirtyä terapiatilanteessa aktiivisen, erilaisen työskentelyn vaiheeseen. Tapaaminen toivottavasti päättyy niin, että asiakas lähtee tapaamisesta mahdollisimman ”vihreillä”. Kentällä on myös muisti. Jos
tapaaminen päättyy esimerkiksi vahvoihin sinisen sävyihin, kuten esimerkiksi surua työstettäessä usein käy, se asettaa seuraavaan tapaamiseen jonkinlaisen sävyn, mistä lähdetään liikkeelle. Asiakas ja terapeutti ovat kuin patterin + ja – -napa, joiden välille jännite ja polyvagaalikenttä kytkeytyy kohdattaessa. Kun erotaan, kenttä purkautuu, mutta muistijälki jännitteestä jonnekin jää. Eli vastaanotollani tapahtuu päivittäin paljon kenttien päälle kytkeytymisiä on-asentoon, värien sinfoniaa, sekä lopuksi jännitteen häviämisiä ilmaan.

Tekstiä kirjoittaessani heräsi mieleeni kysymys, enkö minä nyt sorru johonkin mystifiointiin ja henkimaailman hapatukseen? En. Tekstini tarkoituksena ei ollut tehdä psykoterapiasta mitään ylimaallisen maagista hengentiedettä, vaan kuvata omaa kokemusmaailmaani, jonka koen suojaavan minua ja tukevan minua työssä jaksamisessani. Kaikki vuorovaikutustyötä tekevät tunnistavat varmasti saman ilmiön, ja sitä sanoitetaan container-funktion lisäksi myös mm. termeillä transferenssi, mentalisaatio jne. Mikään noista termeistä ei kuitenkaan kuvaa omaa kokemustani vuorovaikutuksesta asiakastilanteesta yhtä hyvin, kuin polyvagaalikentän väreily. Oma kipuiluni sen suhteen miten sanoittaa terapiatyön omaa kokemustani loppui tuon sanaparin löytymiseen. Minulle on tärkeää, että pystyn sanoittamaan oman kokemukseni niin, että sanat ja kuvailu vastaavat kokemusmaailmaani. Sen kautta työtä, ja siinä eläviä ilmiöitä on helpompi jäsentää, jäsennys tuo ymmärrystä, ja ymmärrys jaksamista. Halusin jakaa oman kokemukseni, jos vaikka siellä jossain on joku, joka on kipuillut saman asian kanssa. Toivottavasti tästä oli sinulle apua.